Äidin ja isin pikku tyttö aloitti koulunsa menneellä maanantaina. Prinsessa K on jo pitkään ja hartaasti odottanut koulun alkua vaikka onkin kouluun mennessään vasta kuusi vuotias. Meille esikouluun lähteminen oli tai niin olisi luullut koulun harjoittelua, koska Prinsessa K kävi esikoulunsa 7 kilometrin päässä koulutaksilla. Silloinkin tuo pieni 5 vuotias tyttö sanoi äidilleen, että sä äiti jännität näitä taksimatkoja enemmän kuin minä! Olin aivan varma, että ensimmäisenä esikoulupäivänä taksikuski kadottaa pienen aarteeni matkan varrelle ja varmistelin moneen kertaan muistaako mies nyt varmasti osoitteemme! olenkin miettinyt, että mitä tuo hertainen vanha jo eläkeiässä oleva taksikuski mahtoi mielessään miettiä... kokemusta on varmasti monen kymmenen vuoden takaa..

Ensimmäinen koulupäivä ei alkanut ihan suunnitelmien mukaan....  linnanherra, joka on tunnettu sikeäunisuudestaan oli aamutuimaan sammuttanut kaikki kellomme jatkaakseen uniaan!!!! Miksi minä huonounisena en sitten herännyt? Niin kaipa se oli taas oikein huonoa kohtalon ivaa. nimittäin olin valvonut aamu viiteen ja kun sitten nukahdin olin kuin humalainen sammumistilassa... Niinpä sisäinen kelloni herätti minut hieman myöhässä ja pikkukoululaiseni kysyi varovasti minulta en kai ole heti ensimmäisenä päivänä myöhässä! Äidin sydän särkyi ja siinä kulminoitui koko elämäni sekasorto! Linnanherra otti tilanteesta vastuun ja lähti kiikuttamaan pientä reppuselkäistä lasta koulunpenkille. No, loppu hyvin, mutta se ei poistanut omaa pettymystäni siitä, etten ollut kamera kädessä seisomassa koulun pihalla saattamassa  pienokaistani suureen koitokseen!

Siitä sitten päätin, että paikkaan ns. tilanteen ja vien joka ikinen päivä hänet ensimmäisen viikon ajan  kouluun. Prinsessa K oli tästä kyllä harmissaan, koska oli itse sitä mieltä, että haluaa jo kulkea isojen lailla matkata koulutaksissa. Kaikkein tärkeimmäksi tietysti ensimmäisen viikon aikana osoittautui opettajan lisäksi fosforinkeltainen lippalakki, jossa heijastinnauhojen lisäksi lukee "Keltanokka liikenteessä".

Olin äärettömän hämmästynyt tuon pienen ennenaikaisena syntyneen tytön rohkeudesta kohdata koulumaailma ja olin täynnä ylpeyttä. Olen koko ajan hieman pelännyt josko oma väsymykseni ja se, että asumme syrjässä kaikista riennoista on tehnyt prinsessa K:sta syrjäytyneen ja epäsosiaalisen lapsen. Osoittautuikin, että prinsessa K jännitti omien sanojensa mukaan vain vähän. Luonnollisesti koulun pihalla kellojen soimista odotti lapsia, jotka roikkuivat äitiensä helmoissa kiinni, kuten itse aikanani, mutta prinsessa K lähti leikkimään suurelle pihalle jättäen repun äidille. No, pienen hetken kuluttua Prinsessa K näytti hieman surkealta, kun ei heti löytänyt kavereita. Hetken mietittyään hän huomasi vieressämme esikoulukaverin, joka vaikutti äidin käsivarressa sellaiselta, että itku tulee hetkenä milloin hyvänsä. Prinsessa k meni varovasti kysymään kaveriltaan tuleeko tämä leikkiin mukaan ja tyttö mietittyään hetken väläytti hymyn ja kaksikko kirmasi koulun pihalle. Tytön äiti loi minuun helpottuneen ja kiitollisen ilmeen. Ajattelin mielssäni, että älä minua kiitä, mulla ei ole tuon lapsen lahjaan mitään osaa eikä arpaa! Mutta ehkä sittenkin on.... joka tapauksessa ensimmäinen viikko on hienosti takana ja on ihana seurata ekaluokkalaiseksi muuntuneen lapsemme uutta roolia! Siinä on tietysti iskä ja äiskä hieman koetuksella!

Viime viikonloppu oli tapahtumarikas Kuparilinnassa. Pakkasimme kimpsut ja kampsut  torstaina illalla ja päätimme viikkojen mökillä oleilun lasten kanssa. Linnanherra oli jo kolmen viikon ajan käynyt töissä, mutta päätin lasten kanssa oleilla mökillä mahdollisimman pitkään ennen Prinsessa K:n koulun starttaamista. Viime viikkojen ajan sää ei oikein ollut suosinut meitä ja lapset kävivät  yhä kärsimättömäksi, kun plutaaminen rannassa oli kiellettyä. Koska viikonloppuna oli määrä osallistua lasten tädin häihin, päätimme siis lähteä jo torstai- illalla. Vesisateessa teimme venereisssun lasten hihkuessa innoissaan veneen törmätessä isoihin aaltoihin. Näillä lapsilla totisesti meri virtaa suonissa asti!

Litimärkänä ja täydellisen uupuneena saavuin kotiin ja  hetken ajattelin mökin olevan jokaisen pienen lapsen äidin keskitysleiri! Jatkuvaa Prinsessa E:n vahtimista kallioilla, laiturilla, rannassa... Tuo pieni vaaleapäinen vaahtosammuttimen kokoinen ruskeasilmä kun on täyttä vauhtia ja vaarallisia tilanteita vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa! Ja putoipa Prinssi E kerran liivit päällä laiturilta enonsa pelastaessa hänet! Kesän suurimpia elämyksiä lapsille lienee, että ongesta saatiin itse kalaa, Prinsessa K opetteli äidin kanssa ajamaan venettä linnanherran meloessa kanootilla edellä, Prinsessa K uskaltautui liivien kanssa laiturin päästä uimaan ja kalojen perkaaminen Helena mummin kanssa. Joten äidin väsymyksestä huolimatta mökillä vietetty aika oli rikasta ja antoisaa.

Oli myös hämmentävää huomata lasten kanssa miten Kuparilinnassa joidenkin elämä oli hieman järkkynyt meidän ollessa pois. Nimittäin kesä taisi meidän Viljolle olla aikamoinen testi luottamuksen suhteen. Kissojen  ja vuohien hoito oli järjestetty tiettysti linnanherran ollessa mökillä siten, että anoppilan väki hoiti tunnollisesti meidän perheenjäsemme. Silti Viljo oli ottanut meidän poissaolomme kovin rankasti. Se viipyi poissa tulomme hetkellä ja saapui sitten apeana katsomaan meitä. Yritin silittää sitä ja ottaa syliin niin se hieman jopa pelästyi. Silloin vasta tajusin, että sille oli pentuajan hylätyksi tulemisen muistot tulleet mieleen. Luen parhaillaan kolmatta kertaa Torey Haydenin kirjaa Tiikerin lasi joka kertoo lasten laiminlyönnistä ja siinä lapsi käyttäytyy samoin. Olin jotenkin kuvitellut, että eläin kuitenkin unohtaisi kaltoinkohdelluksi tulemisen tosin kuin ihmislapsi.  No, nyt tuntuu, että se on tajunnut asian ja ottaa kaiken hellyyden minkä vain osakseen saa!

Lauantaina meillä oli Linnanherran siskon häät Tamperella hyvin kauniissa paikassa. Paikalla olivat vain kummankin perhe. Juhla oli yllättävän mukava ja alun kankeuden jälkeen meillä oli jopa aivan mukavaa. Tämä oli meille ihan kiva asia linnanherran kanssa siinä mielessä, että linnanherra on aina viisilapsisesta laumasta  ollut se joka on jopa jossain vaiheessa jätetty perheestä ulkopuolelle. Olin henkilökohtaisesti itsestäni kovin ylpeä, että pystyin kulkemaan joukossa rennosti ja jättämään negatiiviset ajatukset kotiin.

 Häähumussa vaelsi yksi villakoira ja sulhasen mummi kiljui kovalla äänellä yhdessä hetkessä, että pistäkää se koira pois koska Prinsessa E pelkää sitä... Siihen kolme ihmistä voivottelemaan, että no ei todellakaan niillä on kotona koirakenneli! Yritin illan aikana muutamaan otteeseen oikaista hyväntuulisena, että ei meillä ei ole kenneliä vaan me ollaan ihan tavallinen perhe!!! Ihmiset eivät olleet kuulevinaan ainoastaa yksi sanoi happamesti että no onhan teillä, ettekös te kasvaa koiria? Sanoin, että kyllä toki, mutta kenneli on sellainen paikka missä häkkien sisällä on kymmeniä koiria. Meillä on kolme lemmikkiä ja meillä kyllä on kennelnimi, mutta kyseessä on vain harrastus!! No, siitä selvittiin huumorilla ja astuin ulos miesten maailmaan. Huomasin puheen kääntyneen vuohiimme. Puheen aihe oli, että arvaattekos mitä vuohet maksaa? Siellä porukassa oli arvailtu mitä meillä oli neljässä vuohessa rahaa kiinni. Pappikin oli yllättynyt että vuohi maksaa vain 30-50 euroa!!! Olin todella kiitollinen, ettei pappi keksinyt ottaa puheeksi vuohen vanhaa pakanallista mainetta, vaan muisteli jopa, että niin onhan lähetysseurallakin yksi auttamistapa, nimittäin kehoittaa ihmisiä esim joulukkorttioen yms lahjojen sijasta lahjoittamaan yhden vuohen hinta 20 euroa, jolla kehitysmaille oikeasti ostetaan vuohi. Tämä sen vuoksi, että vuohi on vaatimattomampi eläin kuin lammas ja tulee toimeen siksi Afrikan kuivillakin alueilla.

Häistä jäi kuitenkin hyvä mieli ja lähdimme illalla ajelemaan kohti Kuparilinnaa. Matkalla lapset nukahtivat ja saimme tuokion viettää keskustellen yhdessä linnanherran kanssa. Yksi linnanherran vakaista päätöksistä oli laittaa "elämämme järjestykseen" inspiroituneena varmasti perheeseemme kohdistuneiden ihmettelyjen vuoksi.  Tuota ajatusta ei varmasti olisi kannattanut niin pontevasti julistaa ilmoille, koska kohtalo puuttui taas ivallisesti peliin. Noin kaksikymmentä kilometria ennen Kuparilinnaa automme sanoi itsensä irti työsuhteesta! Minä ajoin, kyydissäni kolme unesta tuhisevaa juhlatamineihin sonnustautunutta lasta. Onni ja siunaus oli se, että yön tunteina (kello löi 12) olimme päättäneet ajaa kotiin myös linnanherran työpaikalle jääneen anopin auton kotiin, jottei seuraavana päivänä sitä tarvitsisi lähteä hakemaan. Oman automme väsyessä näin vain linnaherran ja anopin pikkurupuskon  takavalojen häipyvän horisonttiin. Siinä sitä nökötettiin pilkkopimeässä juhlakamat päällä! Onneksi linnaherra oli myöhemmin tajunnut tilanteen ja tuli pelastamaan meitä. Lapset siirrettiin toiseen autoon ja alkoi luonnollisesti kauhea huuto. Loppumatka sujui siten, että minä hinasin anopin pienellä punaisella autolla lapset takapenkillä meidän isoa autoa ja linnaherraa.... Mielessä vilahteli taas suuret rahasummat joita auton remontti tuo tullessaan. Viime korjausreissusta ei ole ehtinyt kulua kuin kaksi kuukautta!

No, pääasia, että päästiin kotiin, yritin rauhoitella itseäni ja valmistauduin untenmaalle (kello oli 1). Eikä aikaakaan, kun rakas aviomieheni, linnanherra tulee tivamaan kauhistuneen näköisenä "saako uusia juhlahousuja pestyä, MITÄ!?" Linnanherra oli saanut ällin klo yhdeltä yöllä käydä tarkistamassa paskapyttymme tilanteen, siis umpisäiliön. Korkkia aukaistessaan täysinäinen säiliö päästi paineella ulos no, niin sitä itteään! Linnanherra yltäpäältä paskissa! siinä oli naurussa pitelemistä! Linnanherra on kyllä ekowessa kasvatti, mutta ilmeisesti omaksunut liiankin hyvin urbaanin kaupunkilaisen roolin, että nyt on aika ajoin kätevästi päässyt unohtumaan että maaseudulla tuo pashkominenkin ei ole itsestään selvyys ;)

Kesäterveisin Kuparilinnan Emäntä

Toi otsikko vituttaa nottei veri kierrä pääs on ehkä osuva vain sen vuoksi , että se kuvastaa Kuparilinnan emännän tyhjää olotilaa pääs. Toivon mukaan ette lukijat ole ajatellut, että tuo suuren pienen pohjalaisen menetys olis ottanut niin koville jotten ole saanut kirjoitettua. Aluksi ajattelin, että tää blogi on hyvä paikka päästellä ajatuksia ulos, mutta mitäs sitten tehdään, kun on jo siinä jamas meikäläisen pää ettei veri kierrä eikä ajatus kulje? No nyyt tämä emäntä päätti, että täytyy yrittää, joten voipi olla että tämän pään avaus voi kirjoituksena olla yhtä sekavaa, kun on ajatuksetki, mutta kestäkää!

Mä olen jo pitkään tuntenut, että pää on tyhjä ja tankki kanssa. Se vaan on aika vaikea asia kun ikää on vasta näin vähän. Sitä on olemassa jokin kirjoittamaton sääntö siitä minkä ikäisenä saa sanoa, ettei ole mitään annetavaa. Tämä uskomus omassa päässä on vaarallinen, se voi viedä tosi alas... Tätä tällaista tilaa pahentaa se, että on perinyt peripohjalaista. Periksi ei anneta ja mitään ei myönnetä! Toisaalta se on se kantava voima myös, sitä on sitkeä kuin vanhanajan ruisleipä!

Meidän äiree Helena sanos mulle kerran, kun uskouduin sille tästä tyhjästä olosta  ja siitä, että en saa edes rukousta enää lausuttua iltaisin, että sä olet tyttäreni autiomaassa! Jaaha, totesin siihen, sehän lohduttavaa! No sitten se alkoi paasata kuin mumma konsanaan, että joo kuule siitä puhutaan raamatussa, autiomaasta meinaan. Sut on sinne asetettu tarkoituksella, kaikella on tarkoituksensa. Miten sieltä sitten noustaan? Sitten kun on aika ja tarkoitettu...

Asioilla on tarkoituksensa ja merkityksensä...Hmmm... Tämä asia mun tyhjääkin tyhjemmässä päässä on vellonut jo pitkään. Mun mielessä on olemassa ihmisiä, joiden elämä on mallillaan. niiden elämä on selkeää, asiat on järjestyksessä, ne on terveitä, niillä on talot, autot, koirat, lapset ja ystävät. eikä nämä ihmiset silti ole välttämättä suvaitsevaisia ja ystävällisiä. Monesti vaikka niillä olis kaikki hyvin itsellään ne paheksuu tällaisia ihmisiä kuin meidän perhe; asiat välillä rempallaan, talo sekaisin, lapset sottaisia ja välillä sattuu haavereita.. Joten me kai sitten edustetaan sitä toista puolta ihmisistä.  Mun mielestä meillä silti on asiat hyvin, meidän lapset on terveitä ja me ollaan linnanherran kanssa oltu terveitä, henkistä väsymystä lukuuunottamatta. Mielestäni me ollan aika suvaitsevaisia ja hyväksytään sellisetkin ihmiset joilla ei aina mene hyvin. Jostain syystä mä koen, että mua on asetettu viime aikoina sellaisiin tilanteisiin, missä mä olen kokenut todella voimakasta halveksuntaa , mielestäni ilman omaa syytäni. Ja toisaalta mua on laitettu linnanherran ja helenan kanssa paikkoihin, missä ihmiset on joutunut nöyrtymään elämän edessä liikaakin ja me ollaan oltu "auttajien" roolissa. Tosi erikoista ja sekavaa! Ja niin alkaa tämä mun kirjoituskin olla...

 Kaipa mä vain takoitan sitä, että tästä kirjoituksestakin huomaa, että mä taidan uskoa siihen, että kaikella on se tarkoituksensa. Vaikka se ei tällä hetkellä siltä tunnu.  Meidän koko pohjalainen suku on käynyt läpi sotaa lukuunottamatta vaikka mitä, rahattomuutta, eroja, sairauksia, kuolemaa. Koska se loppuu? Mikä sen tarkoitus on tai on ollut? Mun täytyy tunustaa, että tänne kuparilinnan mettiin on monesti huudettu, että mä tajuan jo tän pointin eiks kaikki vois jo loppua ja kääntyä paremmaksi!

On mun elämässä ollut niitä hetkiä, jolloin voin sanoa, että jos sitä kauheutta ei olis tapahtunut, mulla ei olis kaikkea sitä, mitä mulla nyt on. Yksi sellainen käännekohta mulle ja linnanherralle on ollut se, kun linnanherra masentui ja mä jäin yksin odottamaan prinsessa K:ta. Mulle suurin asia oli rakastetun ihmisen häviäminen ja perheen rikkoutuminen. Se vei meidät alas ja samalla  lähemmäs Jumalaa. Ja se on rakentanut meidän perheestä vahvan ja linnanherran ja mun suhteesta lujan ja täynnä rakkautta olevan.

Yksi pelottavakin asia mun elämässä on se, että unet valmistaa mua surullisiin asioihin. Siinäkin kohtaa tietysti vois sanoa, että niilläkin on tarkoituksensa vaikka ne  tajuaa jälkijättöisesti.  Ennen sitä, kun linnanherra lähti, nukuin meidän pikkuisessa autossa matkalla opiskelijakotiin. Heräsin keskellä pimeää auton takapenkkiä ja mun rippiristi heijasti ristin kuvan mun kasvoihin taustapeilin kautta. Hetken mut valtasi kauhea pelko, että jotain pahaa tulee tapahtumaan. se tunne kuitenkin vaihtui siihen, että sisältä mulle sanottiin, että pahaa tapahtuu, mutta kaikki kääntyy hyväksi ja parhain päin. Mut valtasi onnellinen olotila. Onneksi kerroin sen heti linnanherralle, koska me välillä palautetaan se mieliin, että näin todella silloin kävi. mä en nimittäin muistanut tätä tapahtumaa silloin kun linnanherra sairasti.

Toinen mun elämäni kauhea uni oli sellainen painajaisuni, mitä en ole tähän asti kertonut, kun en ole uskaltanut. Unessa mä  astuin tilkkulaan ja takahuoneen oven edessä kangaspakkojen välissä seisoi mun mumma tyttäriensä kanssa. Mumma oli kauhistunut ja noloissaan, huolirypyt silmissään. Hiljasella äänellä ne polotti, että täytyy se nyt siirtää sieltä pois, että se alkaa haisemaan ja asiakkaat ihmettelee... mä tulin sivuovesta paikalle ja mä hermostuin kun kuulin naisten puheet. He puhuivat nimittäin siskostaan numero 5. ja minun kummitädistäni. Kummitäti sairasti syöpää ja oli jo pitkään taistellut sen kanssa. Siinä unessa kummitätini "lojui " takahuoneen nurkassa kauhean näköisenä. Hengitti katkonaisesti eli oli hengissä, mutta sen kaunis ruumis oli kaikkea muuta kuin kaunis. Se oli niin alas poljettu sairauden kanssa, että se tunne ihmisen alas polkemisesta sai mut itkemään unissani. Siinä unessa mun tunteet meni laidasta laitaan. Hetkessä  mä aloin saarnaamaan, koska mä en tuntenut surua tai häpeää siitä ruumiista. Mä iloitsin ja saarnasin siitä, että lopettakaa se ruikutus ja viekää se ruumis pois, koska kummitäti elää voimakkaampana kuin koskaan ennen. Kauniinpana kuin koskaan! Että ettekö te tunne sen henkeä kuinka vahva se on!Se oli sitä aikaa kun kummitäti poti kauheaa surua myös siitä, että ei ollut mielestään kaunis.

No, joo se oli päälimmäisenä todella kauhea painajaisuni mulle. Heräsin naama kyyneleistä märkänä enkä koskaan ollut pelännyt niin kovin. Sen jälkeen tuli itseinho, että mä ajattelen mulle rakkaan ihmisen kuolemaa! Käänsin sen päässäni silloin niin, että se tarkoittaa, että kaikesta vanhasta, kuten siitä tilkkulasta täytyy päästää irti ja sen jälkeen kun sen kummitätini ruumis käydään läpikotaisin läpi hän paranee ja on onnellisempi kuin koskaan... Kummitätini kuoli ja uni palautui mulle mieleen paljon sen jälkeen. Se uni ei ole vielä löytänyt tarkoitustaan mun kohdalla eikä se ole muuttunut lohduttavaksi... ehkä joskus.

No tuosta nyt ei varmasti ottanut kukaan  mitään selvää, mutta ehkä jatkossa tulee jotain ymmärrettävämpää ulos, kun pää on nyt aukaistu.

Kevennyksenä kuulumisia Kuparilinnasta. Oltiin linnanherran kanssa viikon reissussa Ruottin maalla ja alun kommelusten jälkeen matka oli ihan kiva. Koiraihmisissä on todella ihania rentoja ihmisiä ja fiksujakin vielä. Ja sitten voisi sanoa edelliseen tekstiin vedoten, että tällaisella reissulla jyvät erottuvat akanoista eli todelliset ystävät erottuu joukosta. Onneksi oli kiva huomata, että niitä oli enemmän kuin luulin. Oli siis tosi kivaa! Ja koirista oli kivaa! Alma nautti matkastaan kovasti, laivan hytit, hotellihuoneet, näyttelyt, neiti oli elementissään ja iloinen! Kerrankos sitä pääsee ulkomaille tupurin mailta! Vielä kun sai olla kuin prinsessa itte, meidän diiva... Hienosti oltiin siis esillä, vaikkakin meidän perheen lattiamoppi Tatu pesi porukan ja pärjäsi hienoiten!

Muuten kaikki oli Kuparilinnassa ennallaan, Päkä hieman kiukutteli  meille kun ei oltu viikkoon käyty rapsuttamassa. Lapset kirmaili taas iloisena omallakin maalla. Tehtiin eilen muuten oma heinäseiväs ja siihen vanhanajan "heinäkasa". Ollaan vähän ylpeitä! Toivottavasti ne kuivuu niinkuin pitää niin saa
kaupunkilaislasten lehmät (oma kummipoikani sanoo vuohia lehmäksi) ruokaa;)
   
                                 

Se oli syksy 1999, kun linnanaherra päätti, että me lisäännytään kolmihenkiseksi perheeksi. Siihen  ei suinkaan liittynyt vauvakuumetta, vaan se päätti, että meille tulee koira. Minä jossittellin ja varoittelin... Mutta kun linnanherra jotakin päättää se saa yleensä tahtonsa läpi. Niinpä se odotteli mua kätilöopiston koulun pihalla ja ilmoitti, että nyt lähdetään viikonloppuna pohjanmaalle, mä olen varannut meille koiran. Vastoin meidän vanhempien varoittelua me lähdettiin pienen auton kanssa Seinäjoelle linnanherran kesälomarahat takataskussa.

Perille saavuttuamme meidän kelpoisuus koiraihmisiksi testattiin päästämällä kaltoin kohdeltu dobermanni vapaaksi. Siinä meinas kuulkaa linnanherralta  pissat tulla housuun, kun  dobermanni nuuski sen lahkeensuusta  sukukalleuksiin asti!  Oliskohan sillä dobermannin kiiinnostuksella ollut jotain tekemistä sen viineripussin kanssa, jota linnanherra puristi käsissään ;) No, testi läpäistiin ja meidän mukaan lähti pieni valkoinen possua muistuttava otus, jolla oli silmä musta kuin Milolla sarjakuvissa. Siinä se ihmetteli meitä ja tutkaili kattomalla silmiin. Ääntäkään se ei päästänyt, mutta minä, Kuparilinnan tuleva emäntä, vollasin silmät päästäni, että me vietiin se sen emolta pois!

Seuraava päivä jo näytti, että se pieni viaton possu otti meistä kaiken irti! Se oli pieni valkoinen pirulainen, todellinen pohjalainen sisupussi! Siitä alkoi linnanherran tie terrierikasvattajaksi, sen oli opittava sanomaan EI selvällä kielellä, jota pohjalainenkin ymmärtää! Sen luonteen vuoksi se sai nimekseen Arttu. Siihen aikaan tuli joku sketsisarja, jossa hoettiin Arttu perkele! Se kuvasti paljon sitä olotilaa, joka usein oli kun tuli koulusta kotiin ja se oli tehnyt pahojaan... Mutta meidän sydämmiin se löysi tiensä ja se todella teki meistä perheen. Sille ostettiin jopa lähikaupasta ruan joukkoon lasten piltiiruokaa, kunnes yksi isä loi mulle ymmärtäväisen ja hellän hymyn. Voi kun se olis tienny mille mä sitä pilttiä ostan! siihen loppu piltin ostamiset..

Se pieni pohjalainen pelasti meidät molemmat, jotka masentuneena palattiin maaseudulta takaisin tupakalta haisevaan pilvenpiirtäjäslummiin. Se vei meitä ympäri vantaata ja pääkaupunkiseutua pois betonista vehreämmille alueille.  Se oppi minun kanssani paljon temppuja, mutta koirakoulussa me saatiin vaan säälittäviä katseita ja lohduttavia sanoja. "vika ei tällä kertaa ole sussa, mutta se on vaan niiin itsenäinen koira". PAH, pirullinen se osas olla ,kotona se oli mitä viisain!

Se pieni pohjalainen oli suuri syrämmeltään ja egoltaan... pienestä asti. Se eli meidän kanssa kaikki suuret muutokset meidän elämässä. Ja mä todella tarkoitan, että ELI! Kun linnanherra sairastui ja me jäätiin kahden se valvoi mun vierellä ja pappan piti se väkisin viedä pissalle. Kun meidän prinsessa -K syntyi se valvoi kaiket yöt ja päivät eikä päästänyt ketään makuuhuoneeseen. Kunnes pappa taas ärjäsi sille, että yritä nyt hyvä mies nukkua, sulla on ihan punaset silmät! Se hyväksys aina lapset ja oman uuden paikkas. Se tiesi, että tästä päivästä lähin linnanherran ja emännän elämäs lapset tulee ensin.

Linnanherran piti tavallan kaksi kertaa voittaa sen pienen pohjalaisen luottamus. Sillon kun se tuli  meille  ja silloin kun meistä tuli perhe taas. Siksi se niitten suhre oli mitä oli, lujaa kuin kallio. Välillä ne meni pitkin lattioita ja metsiä kun ne katto kuka on kuka. Aina se linnanherra voitti tai niin se ainakin kuvitteli. Mä katon sen niin, että tavallaan meillä oli kaksi linnanherraa, molemmat yhtä herroja omalla maallaan. Silloin jo kun Kuparilinna oli vasta mielessä ja istuttiin mettässä siinä kohdin mihin sen oli määrä nousta, se oli Artun Koto ja Pettu. Se tuli ja meni miten tykkäs ja nauttis maalla asumisesta. Se istui mökkillä saunanlauteilla, otti miesten kans löylyä ja hyppäs niitten kans laiturin päästä veteen. Ja tottakai, tuli ylös laiturin rappusia pitkin.

Nyt se pieni suuri pohjalainen on poissa. Se jätti suuren aukon Kuparilinnaan. Nyt on Kuparilinnas suruaika, mutta onneks se menee ohi ajallaan.  Mutta sitä pohjalaista me ei ikinä unohreta. Eikä moni muukaan. Haudalle on jo ilmestynyt muitten tuomana golfpallosta tehty kukkanen, Arttu kun rakasti golfpalloja ja ennen kaikkea se rakasti meitä! Se nukahti emäntänsä rinnalle levollisena ja todella toivon, että koirien taivas olisi olemassa.
                                     ARTTU 22.6.1999- 8.5.2008

                                            

                   " Illalla jätän oven valmiiksi auki, uneen se sanoi tulevansa minua tapaamaan."
                       
                    Hyvistä hetkistä kiittäen Kuparilinnan Emäntäsi

Tiedättekä mistä tietää että on lopullisesti tullut kevät? Siitä, kun heräät pellolla möyhivään traktoriin! Mä olen alkanut rakastaa sitä ääntä. Äkkiä sängystä ylös ja ulos yöpaitasillaan villasukat jalassa haisteleen ilmaa! Ei haittaa nykyään vaikka pellolta nousevaa pölyä sais kakoa monta päivää ulos sisuksistaan ja ikkunan välit olis täynnä mustaa multaa. Vähän ajan kuluttua nousee meirän talon alle valtaisa vihreä valtameri, joka loistaa kaikissa vihreän eri sävyissä! Mä olen huomannut, että Kuparilinnan Emännän mieli elää sen pellon kans samassa sykkeessä!

Aamulla mua tervehti linnanherran lisäksi Päkä (oikealta nimeltään pikku-prinssi, mutta kun meillä on jo sellainen). Se työnsi aamupöppöröisen märehtijän leukansa tallinsa luukusta ulos ja huus huomenta emo! se on ollut pikkuisen kiukkunen, kun me linnanherran kanssa päätettiin, että se on yksinäinen ja tarvitsee kaksi uutta kaveria. Niinpä se joutuu mielestään liikaa kaitsemaan kahta tyttökiliä! Ja jakamaan ruokansa, ahne kun on...

Isompi prinsessa nousi kerrankin iloisena ylös sängystä, kun luvassa on kunnon vappupriskeet eskarissa! Hän halus olla Peppi Pitkätossu. Löyrettiinkin tosi hyvät vaatteet ja sain väkrätä aamukahvin voimin lettejä rautalangan kera!? mä olen Helena sul ikuisesti kiukkunen siitä, että mul ei ole ollut lettejä lapsena! Olisin nyt paljon taitavampi laittamaan noita lettejä. Linnanherrakin on parempi....? Jouduin ykkösluokalla poikien porukkaan jossain leikissä, kun olin opettajan mielestä pojan näkönen! No yritti se Helena ja kummitäti vissiin paikata tuota traumaa tilaamalla mulle vahvan permanentin kun olin vähän vanhempi! Voi niitä kuvia on kiva näyttää omille lapsille kattokaa kun äitinne oli kaunis ja söpö!? Mustelma ottas ja tukka kun petolinnun pyrstö!

No niin mihin jäin. Niin hyvä siitä tuli! Viikko sitten oli prinsessojen ja prinssin setä J ostanut säästöpörssistä kirkkaan oranssia hiusspraytä Peppi Pitkätossun tukkaa varten! Siinä sitä oli linnuilla ihmettelemistä aamutuimaan kun spreiattiin Prinsessan tukkaa kirkuvan oranssiksi... Ja Isompi Prinsessa lähti onnellinen hymy pisamakasvoineen eskariin!

Miettisin siinä häntä kattellessani, että se roolihahmo kuvastaa mun Isompaa Prinsessaani hyvin. Pieni ja silti niin voimakas luonteeltaan varsinkin kun kokee vääryyttä tapahtuneen! oikea luonnonlapsi, joka rakastaa luontoa ja kaikkia eläimiä. Ja joskus musta tuntuu, että se mielikuvituksissaan nostaa äitinsä puun latvaan arestiin...

Tässä yksi päivä pohdittiin linnanherran kanssa, että tuo pienin Prinsessa taitaa olla vielä räiskyvämpi tapaus. Se laittaa nyt jo isot koirat ojennukseen ja rakastaa todella kaikkea mikä liikkuu... Yllätin sen pussaamasta kärpästä yks päivä...Oikeasti! Talvesta pöppöröinen karpänen oli hidas liikkeissään ja sai pikku-prinsessalta pusun!

Julistan siis ihan oikeasti kevään alkaneeksi Kuparilinnassa! Kesää kohden!